Alkuvuodesta 2022 Euroopassa pohdittiin kuumeisesti, hyökkäisikö Venäjä Ukrainaan. Yleinen ilmapiiri oli, että vaikka Venäjä oli ilmiselvästi tekemässä laajamittaisia hyökkäysvalmisteluja, ei sen uskottu lähtevän sotaan, koska sitä pidettiin järjettömänä vaihtoehtona.

Kremlin kannalta katsottuna se ei sitä kuitenkaan ollut ja suurhyökkäys käynnistyi.

Perusvirhe oli uskoa Venäjän toimivan keskinäisriippuvuuden lainalaisuuksien mukaisesti, jolloin yhteistyön oletetaan hyödyttävän kaikkia osapuolia.

Ennen hyökkäystä Venäjä esitti vaatimuksia, jotka toteutuessaan olisivat käytännössä synnyttäneet sille etupiirin rajoilleen. Nämä loppuvuoden 2021 vaatimukset ovat edelleen voimassa ja koskevat mitä suurimmassa määrin myös Suomea.

Varoituksia eri aikaväleillä ja sisällöillä ovat antaneet lukuisat eurooppalaiset huippupoliitikot, sotilasjohtajat ja tiedustelupalvelut.

Venäjän hyökkäyksen uhasta puhumiseen on monia muitakin syitä kuin itse sen uhan olemassaolo.

Venäläiset itse haluavat olla niin pelättyjä kuin mahdollista ja sitä kautta vaikuttaa muiden päätöksiin. He myös kehystävät kaikki demokraattisten maiden varautumistoimet hyökkäysvalmisteluiksi.

Sodalla ja tuholla uhkailu on yksi heidän informaatiovaikuttamisensa keskeisiä narratiiveja. Pelko itsessään on Venäjälle strateginen vaikutuskeino riippumatta siitä, toteutuuko sotilaallinen uhka.

PUOLAN ja muiden etulinjan maiden taas on syytä puhua uhasta, koska se auttaa heitä painostamaan EU:n eteläisiä maita panostamaan puolustukseen.

On helppo myös ymmärtää, miksei Espanjaa tai Portugalia Venäjän uhka juuri puhuttele.

Osa puheesta on myös ihan varmasti aitoa yritystä saada ihmiset ymmärtämään Venäjän uhan konkreettisuus. Kauempana Venäjän rajasta sijaitsevilla mailla voi edelleen olla naiivi käsitys Kremlin toiminnasta.

Ei pidä unohtaa, että vielä kymmenen vuotta sitten Suomessakin moni poliitikko suuttui, kun UPI:n silloisessa Venäjä-raportissa arveltiin itänaapurin olevan mahdollisuuksien lisäksi myös selkeä uhka muille.

ALKUKESÄLLÄ Suomessa puolustuksen parlamentaarinen työryhmä julkaisi raportin Maanpuolustuksen kehittämis- ja resurssitarpeet 2030-luvulla. Siinä ennakoitiin, raportin mukaan tarveperustaisesti, puolustusmenojen tuplaamista.

Tämä tarkoittanee, että Venäjän sotilaallista hyökkäystä pidetään meilläkin valtionjohdossa mahdollisena – ja se pitäisi pystyä myös torjumaan. Ennen ajateltiin, että Venäjä pitäisi hyökkäämistä kannattamattomana, mikäli täältä olisi luvassa sille ”liian” kalliita tappioita. Nyt tiedämme, ettei edes tarpeeton sotilaiden uhraaminen haittaa sitä.

Raportissa on kylmäävä lause toimintaympäristön määrittelystä:

“Historia ja nykypäivä osoittavat, että sodat ovat pysyvä osa Venäjän keinovalikoimaa.”

Tästä selväsanaisuudesta huolimatta tuntuu siltä, että poliitikkomme eivät vieläkään halua puhua Venäjän uhasta konkreettisella tasolla, kiertelemättä. Puolustusvoimien linja median esittämiin kysymyksiin ja ylipäätään tiedottamiseen on niukka tai niukempi.

Osansa tässä varovaisuudessa lienee silläkin, että ylipäällikön linjaus asiaan on hyvin selvä.

“Presidenttinä, ylipäällikkönä ja suomalaisena en näe mitään todisteita siitä, että näin tapahtuisi”, kuvaa presidentti Alexander Stubb reaktiotaan varoituksille siitä, että Venäjä olisi yrittämässä jotain Natoa hajottavaa iskua.

TÄLLÄ HETKELLÄ Venäjästä ei tosiaan ole pohjoisille naapureilleen laajamittaista sotilaallista uhkaa. Siitä pitävät huolen ukrainalaiset.

Voimavaroja muunlaiseen painostukseen tai rajattuun eskalaatioon maassa kuitenkin riittää. Mutta jossain vaiheessa sota Ukrainassa loppuu ja silloin tilanne muuttuu täälläkin.

Pidän todennäköisenä, että Venäjä pyrkii lähikuukausina eskaloimaan turvallisuustilannetta jollain tavalla, koska sillä on koko ajan kasvava tarve muuttaa sodan poliittista dynamiikkaa.

Sota Ukrainassa kun ei suju lainkaan suunnitellusti. Pahinta Kremlin kannalta on se, että Ukraina on onnistunut tuomaan sodan moskovalaisten ja pietarilaisten arkeen polttoainepulana ja palavien jalostamoiden katkuna.

Jos tapahtumat etenevät näin, häviää Kreml sodan ennen kaikkea omien kansalaistensa silmissä. Siksi suunta on käännettävä, vaikka väkisin.

Talven 2022 suurin virhe länsimaissa ei ollut Venäjä-tiedon puute vaan kyvyttömyys hyväksyä havaintojen ja signaalien merkitys.

Teemme saman virheen uudelleen, jos arvioimme Venäjän toimintaa ensisijaisesti omien rationaalisuuskäsitystemme kautta emmekä Kremlin omista tavoitteista ja toimintatavoista.